Matkaan startattiin lauantai ehtoosti 7.9. yön pimeinä tunteina. Tai noh, oikeastas met pakattiin kyllä hevoset ja loput tavarat traileriin ja kelloki oli vasta jotain kahdeksan illalla, eikä siis pimeyskään viellä ollu kerenny lankeemaan, mutta siis taivallus oltiin joka tapauksessa saatu alkutekijöihin. Pientä jännitystä saatiin jo heti alkumetreillä ku oltiin molemmat uljaat vaellusratsumme sullottu traileriin vain todetaksemme, että kah, mein renkaissa saattaa olla iihan hippasen naftisti tota ilmaa. Siis mitä, Moa-ardenneriko muka painais enempi ku mein viimeks trailerilla kuskattu poni, käsittämätöntä?! Hätä ei ollut onneks minkään näkönen, ei muuta ku varovasti ajaen tien toiselle puolen Nesteelle ilmaa lisäämään ja matka saatto alkaa.. Perille Leväsjoelle saavuttiin ihan aikataulussa muutama tunti suunnitellusta jäljessä, ei muutaku hevoset talliin voimia keräämään ja itekki yöpuulle.
Sunnuntai aamulla 8.9. kello kuuden aikaan kävi neiti aika (vai oisko ollu peräti rouvva) herättelemässä aamupalalle, jonka jälkeen suunnattiin talliin ja se todellinen vaeltaminen oli valmis alkamaan. Reissuun meitä siis lähti minä-Ruuna Reipas Reiskalla, Mari-Moalla, Heta-Säpinällä ja Minna-Bertalla. Ensimmäinen varsinainen etappi oli Sammin Ratsutila jonne matkaa se rapiat 20km. Matka lähti käyntiin hyvin ja maisemat oli oikeesti ihan huikeita, ihana hämynen sumu ja nouseva aurinko jäi kyllä mieleen. Hepat oli virkeitä ja ihana Mammutti-Moa viihdytti meitä omilla reittivalinnoillaan. Ei ollu ihan yks eikä kaks kertaa ku täydestä laukasta ja jonon PERÄSTÄ Mommuska päätti yhtäkkiä kääntyä vasemmalla. Se, että lähtikö sinne vasemmalle tienhaara vai ei, oli Moalle ihan yhden tekevää. Kyllä sillä massalla ny yhen polun raivaa vaikka mimmoseen lepikkoon. Moa myöskin yritti äärimmäistä tarkkuuta vaativaa tehtävää, nimittäin kakkaamista laukka-askeleen tahtiin, tässä kuitenkaan onnistumatta. Siitä seurauksena yksi irronnut etukenkä. Ei muutaku kenkä reppuun ja kädet kyynärpäitä myöden ristiin että saadaan joku kenkittäjä jostain päin suomea lahjottua meidän määränpäähän naulaamaan popo takas paikoilleinsa. Onneks Moa on suurimman osan elämästään viettäny täysin kengättä joten sen kaviot on lähes teräksisen kestävät, ja matka siis saattoi jatkua.
Sammiin saavuttiin aikataulussa. Hevoset saivat ansaitun lepohetken ruohotarhoissa ja ratsastajat pääsivät paikkailemaan ensimmäisiä hiertymiään. Ja mikä parasta, päästiin nauttimaan aivan mieletön lounas! Järki koitti huutaa että rauhotu ny hyvä mies, mutta oon aika ääreishyvä tossa järjen äänen ingnooramisessa. Ruokapöydästä lähdettiin siis lähinnä pyörien eteenpäin..Huoltomies numero 1 saapui myös paikalle noutamaan tätien ylimääräset vaatteet ja tuomaan vähän matkavirvokkeita(energiajuomaa!) sekä muuta tarpeellista mikkä innostuksissamme oltiin unohdettu. Siinä ku tuskan hiki otsalla koitin lyllertää Reiskaa takas tarhasta ja kammeta tätä massaa ratsaille, ni kävi kyllä mielessä et oliko sitä ruokaa ihan pakko mätätä kiduksiinsa niin paljon..(Muttaku soli NIIIIN HYVÄÄ!!!) Tässä kohtaa matkaa mulle oli myös jo valjennu minichapsien tarkotus, tai mä ainaki oletan et jos mulla olis ollu jaloissa semmoset sitä laastaria sinne pohkeisiin olis saattanu kulua vähän vähempi. Mut hei, se joka leikkiin ryhtyy se myös leikin kestäköön!
Matkaa siis jatkettiin lepposissa merkein. Aurinko paistoi ja lämmintä piisas. Eikä tarvittu ko muutama kilometri ni tuskanvirnekki muuttu jo pikku hiljaa takas hymyksi. Onneks kaikkeen tottuu, myös hiertymään perseessä(kin!). Tosin tässä vaiheessa olin viälä autuaan tietämätön mitä seuraavaksi olisi luvassa. Tän etapin nimeks oltiin kauniisti ajateltu Satumetsä. Ihana hämynen kangasmetsä, just sellanen missä keijjut ja menninkäiset asus, jos niitä siis asuis jossain muuallaki ku disneyn piirretyissä (ja asuuhan niitä, varmana.). Todellisuudessa me oltiin juuri laskeuduttu Maanpäälliseen Helvettiin. Ja ei, nyt en kyllä väritä totuutta yhtään! Meinaan se ketä ja mitkä tässä metsässä noin niinku oikiasti asusti, oli hirvet. Eikä ne hirvetkään mitään, reppanat oli jo viimeistään aamulla kuullu meidän starttaavan matkaan ja olivat siis itekki ottaneet jalat alleen jo varmaan viikko sitten. Mut näät niitten ylimmät ystävät (lue:HIRVIÖKÄRPÄSET) onki vähän hitaampaa sorttia. Ja niitä meinaan riitti! Ilmeisesti me jotenki Ruuna Reippaan kanssa oltiin viellä jollain sorttia ääreishirveitä koska jossain kohtaa en enää tienny mistä niitä nyppis irti koska niitä oli meissä ihan KAIKKIALLA. Niin lähellä hulluuden rajaa en oo koskaan elämässäni käyny. Niitä perkeleitä ryömi perseessä, satulan alla, kypärän alla, perseessä, hännässä, harjassa, kaulassa, perseessä, omassa kaulassa, siis ihan joka paikassa. Ja kunnei ne saatanat edes kuollu millään! Oon aika varma et Jack Nicholson on valmistautunu roolisuoritukseensa Hohdossa juurikin näitten Pikku Saatanoiden keskellä.. Sitä riemun määrää kun se autuaallinen "Satumetsä" vihdoin päätty. Niin onnellinen autotien näkemisestä en oo sitten ollu koskaan. Jos sitä liikennettä olis ollu yhtääkään vähempi ni olsin varmaan heittäny omatki vaatteet ketoon, mutta tyydyin kuitenkin vaan riisumaan Reppanan Ruuna Reippaan satulasta ja nyppimään huovasta ja satulan alta enimmät kolmisenkymmentä Helvetinhyönteistä. Ei muutaku hymy pyllyyn ja takas matkan tekoon!
Nää viimoset rapiat kymmenisen kilsaa meniki jo sitte oikeesti riemukkaissa merkein. Ja vauhdikkaasti. Järkeiltiin et jos niinko koitettais juosta aina nuita hirveitäkärpäsiä karkuun jos niitä jostain ilmestyis, ja ilmestyihän niitä. Ei kuitenkaan onneks ihan semmosta armeijjaa mikä meihin iski siellä Maanpäällisessä Helvetissä. Vauhtia ei siis loppumatkasta puuttunu ja sekös sai meikän sisäsen (ja ikuisen) ponitytön sarvet nousemaan päähän. Ruuna Reipas kun on joskus hamaassa menneisyydessään toimittanut myös Ravuri Reippaan virkaa, pakkohan sitä oli koittaa et nouseeko se jalaka vielä ja jos nousee ni kuinka tiuhaan. Jumansviu, noushan se! Sieltä me jonon hänniltä lähdettiin (ja siis näät muut siis laukkas minkä kintuistaan pääsi!) ja ei muutaku jonon ohi ja keulille. WAU! Ihan huikeeta! Tässähän pitää seuraavaks ajaa monte-kortti ja lyödä vielä rahoiks. Rinta rottingilla saavuimme siis päämääräämme jonon keulilla, minä ja ratsuni Ravikuningas Erikasson. Ennen hevosten vapauttamista (aidattuun) luontoon, nypein viellä sen 130 Pikku Perkelettä mun Uljaan Ratsuni puosta.. Kyllä hei hirviä käy vähän sääliks!
Hevoset kun oltiin saatu hoidettua, ei muutaku sauna tulille ja murkinaa pöytään. Kyllä vaan meinaa taas tunsi elävänsä ku sai upottaa rakkonsa ja hiertymänsä veden alle. Nooh, kipu on vaan mielentila. Ilmeisesti myös tämmönen vaeltaminen sekottaa heikon ihmismielen ihan totaalisesti, koska löysin itseni jossain vaiheessa myös järvestä?!? Sairasta! Pohjimmaisena ajatuksena tais olla että hukutan net loput hirviökärpäset sinne hyytävään luonnonveteen, mut erikoiset ihmiset vetää näjemmä myös erikoisia ötököitä puoleensa. Ennen nukkumaanmenoa päästä siis löytyi todistetusti ainakin yksi elävä möttiäinen.
Aamulla päällimmäisenä ajatuksena "Mikä hitto saa ihmisen osallistumaan vaellukselle??!!". Kropasta ei löytyny yhtään kohtaa joka ei olis ollu a) rakolla b) vereslihalla c) mustelmalla d) ihan helvetin kipeenä. Oli taas huumorintaju kukkeimmillaan. Tilannetta ei lohduttanut yhtään tieto et kotimatkaa olis vaan enää semmoset 20kilsaa jäljellä.. Kyllä elämä on ihmisen parasta aikaa!
Ei muuta ku uljaat ratsut valjaisiin ja mammat tulille. Alkumatka kulki aika vaisuissa merkeissä, mut matkan taas edetessä alko hommat luonaamaan. Ruuna Reipas aka Erikasson anto taas täti-ihmiselle vähän elämyksiä, eikä tädillä siis ollu yksinkertasesti muuta vaihtoehtoja ku vähän hymyillä. No okei, hymyilin aika paljon. Paluumatka muutenki tuntu sujuvan kovin joutusaan. Kutakuinkin puolessa välissä pysähdyttiin yhdelle laavulle evästauolle. Ei muutaku pollet kiinni puuhun ja mammoille makkaraa. Ja kahvia! En meinaa muista koska olis kahve ollu niin komiaa, omnom!
Hiukan laitto irvistään ku piti taas kammeta jo niin hirmu kovia kokenu takapuoli takas satulaan, mut hei, periksi ei anneta! Ja toisaalta, jos takas kotia halus ni ei ihan hirveenä ollu vaihtoehtoja.. Mut voin kertoo et tuli meinaan kevytistunta tutuks viimesen 10kilsan aikana! Onneks loppumatka oli suurimmilti osin ihania laukkasuoria, tai siis meille kuninkaalisille tiätty ihaneita hiittisuoria, joten takas lähtöpisteessä oltiin tuossa tuokiossa. Päästettiin meitin huippuaki huipummat vaelluspollet viellä hetkeks laitumelle ennenku pakattiin net autoon kotimatkaa varten. Tässä välissä oli oiva hetki juoda viä se muutama pannullinen kahvetta ja laskea rakot kropasta. Ja niitähän riitti..
Kokonaisuudessaan retki kaikessa kamaluudessaankin oli ihan mieletön! Ehkä parhainta seuraa ikänä, ihan huikeita maisemia ja ennenkaikkea kokemuksena aika varmasti unohtumaton. Hyvässä ja pahassa. Nii, kuviahan molin suunnitellu ottavani vaikka kuinka ja monta, mut siis mulle valkeni vasta siinä kohtaa ku puhelimen akku tuuttas finaalia et eihän siellä meen majapaikassa mitään sähköä oo. Et kuvat jääköön jokasen oman mielikuvituksen varaan. Mut siis jahka vaan aika kultaa muistot ni ehdottomasti uudestaan! Oli huisia. Sitäpaitti, eipä oo hei ennen tarvennu laittaa rakkolaastareita takapuoleen. Sitä jos jotain mä kutsun unohtumattomaks kokemukseks.
Matkaa siis jatkettiin lepposissa merkein. Aurinko paistoi ja lämmintä piisas. Eikä tarvittu ko muutama kilometri ni tuskanvirnekki muuttu jo pikku hiljaa takas hymyksi. Onneks kaikkeen tottuu, myös hiertymään perseessä(kin!). Tosin tässä vaiheessa olin viälä autuaan tietämätön mitä seuraavaksi olisi luvassa. Tän etapin nimeks oltiin kauniisti ajateltu Satumetsä. Ihana hämynen kangasmetsä, just sellanen missä keijjut ja menninkäiset asus, jos niitä siis asuis jossain muuallaki ku disneyn piirretyissä (ja asuuhan niitä, varmana.). Todellisuudessa me oltiin juuri laskeuduttu Maanpäälliseen Helvettiin. Ja ei, nyt en kyllä väritä totuutta yhtään! Meinaan se ketä ja mitkä tässä metsässä noin niinku oikiasti asusti, oli hirvet. Eikä ne hirvetkään mitään, reppanat oli jo viimeistään aamulla kuullu meidän starttaavan matkaan ja olivat siis itekki ottaneet jalat alleen jo varmaan viikko sitten. Mut näät niitten ylimmät ystävät (lue:HIRVIÖKÄRPÄSET) onki vähän hitaampaa sorttia. Ja niitä meinaan riitti! Ilmeisesti me jotenki Ruuna Reippaan kanssa oltiin viellä jollain sorttia ääreishirveitä koska jossain kohtaa en enää tienny mistä niitä nyppis irti koska niitä oli meissä ihan KAIKKIALLA. Niin lähellä hulluuden rajaa en oo koskaan elämässäni käyny. Niitä perkeleitä ryömi perseessä, satulan alla, kypärän alla, perseessä, hännässä, harjassa, kaulassa, perseessä, omassa kaulassa, siis ihan joka paikassa. Ja kunnei ne saatanat edes kuollu millään! Oon aika varma et Jack Nicholson on valmistautunu roolisuoritukseensa Hohdossa juurikin näitten Pikku Saatanoiden keskellä.. Sitä riemun määrää kun se autuaallinen "Satumetsä" vihdoin päätty. Niin onnellinen autotien näkemisestä en oo sitten ollu koskaan. Jos sitä liikennettä olis ollu yhtääkään vähempi ni olsin varmaan heittäny omatki vaatteet ketoon, mutta tyydyin kuitenkin vaan riisumaan Reppanan Ruuna Reippaan satulasta ja nyppimään huovasta ja satulan alta enimmät kolmisenkymmentä Helvetinhyönteistä. Ei muutaku hymy pyllyyn ja takas matkan tekoon!
Nää viimoset rapiat kymmenisen kilsaa meniki jo sitte oikeesti riemukkaissa merkein. Ja vauhdikkaasti. Järkeiltiin et jos niinko koitettais juosta aina nuita hirveitäkärpäsiä karkuun jos niitä jostain ilmestyis, ja ilmestyihän niitä. Ei kuitenkaan onneks ihan semmosta armeijjaa mikä meihin iski siellä Maanpäällisessä Helvetissä. Vauhtia ei siis loppumatkasta puuttunu ja sekös sai meikän sisäsen (ja ikuisen) ponitytön sarvet nousemaan päähän. Ruuna Reipas kun on joskus hamaassa menneisyydessään toimittanut myös Ravuri Reippaan virkaa, pakkohan sitä oli koittaa et nouseeko se jalaka vielä ja jos nousee ni kuinka tiuhaan. Jumansviu, noushan se! Sieltä me jonon hänniltä lähdettiin (ja siis näät muut siis laukkas minkä kintuistaan pääsi!) ja ei muutaku jonon ohi ja keulille. WAU! Ihan huikeeta! Tässähän pitää seuraavaks ajaa monte-kortti ja lyödä vielä rahoiks. Rinta rottingilla saavuimme siis päämääräämme jonon keulilla, minä ja ratsuni Ravikuningas Erikasson. Ennen hevosten vapauttamista (aidattuun) luontoon, nypein viellä sen 130 Pikku Perkelettä mun Uljaan Ratsuni puosta.. Kyllä hei hirviä käy vähän sääliks!
Hevoset kun oltiin saatu hoidettua, ei muutaku sauna tulille ja murkinaa pöytään. Kyllä vaan meinaa taas tunsi elävänsä ku sai upottaa rakkonsa ja hiertymänsä veden alle. Nooh, kipu on vaan mielentila. Ilmeisesti myös tämmönen vaeltaminen sekottaa heikon ihmismielen ihan totaalisesti, koska löysin itseni jossain vaiheessa myös järvestä?!? Sairasta! Pohjimmaisena ajatuksena tais olla että hukutan net loput hirviökärpäset sinne hyytävään luonnonveteen, mut erikoiset ihmiset vetää näjemmä myös erikoisia ötököitä puoleensa. Ennen nukkumaanmenoa päästä siis löytyi todistetusti ainakin yksi elävä möttiäinen.
Aamulla päällimmäisenä ajatuksena "Mikä hitto saa ihmisen osallistumaan vaellukselle??!!". Kropasta ei löytyny yhtään kohtaa joka ei olis ollu a) rakolla b) vereslihalla c) mustelmalla d) ihan helvetin kipeenä. Oli taas huumorintaju kukkeimmillaan. Tilannetta ei lohduttanut yhtään tieto et kotimatkaa olis vaan enää semmoset 20kilsaa jäljellä.. Kyllä elämä on ihmisen parasta aikaa!
Ei muuta ku uljaat ratsut valjaisiin ja mammat tulille. Alkumatka kulki aika vaisuissa merkeissä, mut matkan taas edetessä alko hommat luonaamaan. Ruuna Reipas aka Erikasson anto taas täti-ihmiselle vähän elämyksiä, eikä tädillä siis ollu yksinkertasesti muuta vaihtoehtoja ku vähän hymyillä. No okei, hymyilin aika paljon. Paluumatka muutenki tuntu sujuvan kovin joutusaan. Kutakuinkin puolessa välissä pysähdyttiin yhdelle laavulle evästauolle. Ei muutaku pollet kiinni puuhun ja mammoille makkaraa. Ja kahvia! En meinaa muista koska olis kahve ollu niin komiaa, omnom!
Hiukan laitto irvistään ku piti taas kammeta jo niin hirmu kovia kokenu takapuoli takas satulaan, mut hei, periksi ei anneta! Ja toisaalta, jos takas kotia halus ni ei ihan hirveenä ollu vaihtoehtoja.. Mut voin kertoo et tuli meinaan kevytistunta tutuks viimesen 10kilsan aikana! Onneks loppumatka oli suurimmilti osin ihania laukkasuoria, tai siis meille kuninkaalisille tiätty ihaneita hiittisuoria, joten takas lähtöpisteessä oltiin tuossa tuokiossa. Päästettiin meitin huippuaki huipummat vaelluspollet viellä hetkeks laitumelle ennenku pakattiin net autoon kotimatkaa varten. Tässä välissä oli oiva hetki juoda viä se muutama pannullinen kahvetta ja laskea rakot kropasta. Ja niitähän riitti..
Kokonaisuudessaan retki kaikessa kamaluudessaankin oli ihan mieletön! Ehkä parhainta seuraa ikänä, ihan huikeita maisemia ja ennenkaikkea kokemuksena aika varmasti unohtumaton. Hyvässä ja pahassa. Nii, kuviahan molin suunnitellu ottavani vaikka kuinka ja monta, mut siis mulle valkeni vasta siinä kohtaa ku puhelimen akku tuuttas finaalia et eihän siellä meen majapaikassa mitään sähköä oo. Et kuvat jääköön jokasen oman mielikuvituksen varaan. Mut siis jahka vaan aika kultaa muistot ni ehdottomasti uudestaan! Oli huisia. Sitäpaitti, eipä oo hei ennen tarvennu laittaa rakkolaastareita takapuoleen. Sitä jos jotain mä kutsun unohtumattomaks kokemukseks.
