Seikkailtuani Turussa vuodet 2010-2012, jäi mun hevoskuviot pikkusen vähemmälle. Sähän voit viedä tytön pois hevosten parista, mutta et hevosia pois tytön syrämestä. Ja niinhän siinä kävi, et ku takas Poriin oltiin kotiuduttu ni hevoskuume oli siinä määrin maksimaalinen et ei auttanu vaikka tilin saldo oli vahvasti miinuksella. Hevoselläin oli saatava! Tai niinhän mä luulin..
Tässä vaiheessa mainittakoon, että olihan mulla jo olemassa ja kasvamassa minun Hevosenpentu Rinsessalapsi Fiona. Mut eihän sitä tietenkään lasketa josson vasta vauvva. Ja niinko joku viisas on joskus mulle kertonu - Horses are like potatochips, you cant have just one!
Pahaa aavistamattomana lompsein mun parhaitten ystävien ratsastuskoululle Porin Ratsastuskeskukseen, pyhänä tarkoituksena suorittaa niinkin vaativa toimenpide ku kuulumisten vaihto. Noh, kuulumisethan vaihdettiin ja kahviakin juotiin, litroittain niinku tapoihin kuuluu. Sitte mä näin sen! Soli kyllä rakkautta ensisilmäyksellä. Ja epäilemättä molemminpuolin, sen verran kiukkusta takajalkaa oli tädille tarjolla..
Tästä tietenkin vaan riemastuneena kävin haastattelemaan et mikäs humma se tämä oikeen oli hevosiaan. Ja olihan se, ensinnäkin poni ei hevoinen ja toisekseen vähän niinko MYYTÄVÄNÄ! Tai siis, eihän se sitte enää ollu. Kyllä hei joka tytöllä nyt yks poni pitää olla. Ja Bueno!!! Ei voi olla muutaku priimaa tommosella nimellä.
Bueno, eli tuttavallisemmin ihan Lotta vaan, oli sillon siis 12-vuotias juur varsastaan vierotettu äärettömän lihava ei juur paljookaan mitään osaava joutilas karvaturjake vailla sen kummempaa virkaa. Ratsastajan piti kyllä kiltisti kyydissä ja viä hei kaikissa askellajeissa, ei huono. Voiko tommosta olla ostamatta, no ei niin!
Lotta siirtyi virallisesti mun omistukseen aika tarkkaan joulukuussa 2012. Ensimmäinen ratsastuskerta oikeesti OMALLA ponilla päätty luonnollisesti meikän tekemään maneesin maaperätutkimukseen. Niin lihavaksi poniksi vaan kuule yllättävän ketterästi keräs luunsa hän, tosin soli kyllä se taidokas pukki mikä sen itse ilmalennon sai aikaan. Mahtava poni, tässä kohtaa olin viimeistänsä ihan myyty. Siinä me kerettiin muutama kuukausi opiskelemaan toinen toisiltamme, ja eksyttiin jopa muutamiin estevalmennuksiin. Oli kyllä huisia painella niitä maahankaivettuja ku ohjauksesta ollu tietoakaan, välillä osuttiin ja välillä ei. Hauskaa meillä kyllä oli aika tarkkaan aina! Ehkä hauskin kerta oli kuitenki se ku Lotta harjotteli enstemmäistä kertaa jumppasarjaa. Alkuunsa mun pikkusta palloa tietenski vähän jännätti (kuskiahan ei tietenkään yhtään), mutta päätti sitte kuitenki kokeilla onneansa. Liekö Lottaaki vähän mietityttäneen et jäädänkö mahasta (huom PONIN mahasta..) kiinni puomiin, enikeis otettiin kuitenniin hippasen varman päälle. Sen verran varman päälle, että aika montaa asiaa kerkes sen ilmalennon aikana miettimään, sen vertta korkeella käytiin. Kuski sen kolme metriä ku poni tyyty vain kahteen. Onni onnettomuudessa ymmärsin kuitenski laskeutua takas satulaan. Tai noh, onni ja onni, sen verran tömähti etten pystyny kävelemään kunnolla viikkoon. Mut ei meillä itketä, ratsastamaan pysty kuitenki melko kivuttomasti, ainaki vahvasti lääkittynä ja sehän riittää.
Jossain helmikuun huituvilla tää mun jo kovin rakkaaksi tullut liha(s)pulla alkoi kuitenki epämääräsesti onnahdella. Mitään näkyvää vammaa ei mistään koskaan löydetty ja hieronnassakaan ei mitään jumeja ollunna missään. Päätettiin jättää poni suosista vähän pidemmäks aikaa levolle ja ihmetellä sit kevväämmällä uudemman kerran. Toukokuun koittaessa tuli tämä aika, ja ei muuta ku poni tulille. Alku oli jonnin verran kankeeta, mutta aika äkkiä selvis et liike parani liikunnasta, ja kesäkuussa mun kisakiree Lottis kulki jo aivan puhtaasti!
Kesä 2013 oliki kaikinpuolin aivan huikee! Mun pulleesta ponieläimestä alko oikeesti kuoriutua aika kelpo ratsu. Päästiin pikku hiljaa mukaan estevalmennuksiin ja oli jännä huomata miten yhtäkkiä mun ajoneuvosta löyty ensinnäki ratti! Siällä met paineltiin samaan suuntaan, samaa vauhtia ja viellä samaan aikaan - huikeeta! Toisekseen, mun Bueno alko väläytellä aikasta makioita kuviokellunta-liikehdintöjä, noin niinku mitä tohon kuviokelluntaan tuolla hiekkalaatikon sisäpuolla tulee. Erehdyttiin jopa mukaan muutamaan kouluvalmennukseen, eikä saatu edes porttikieltoa! Oltiin liekeissä.
Kesä ja syksy meni ihan ekstaasissa, ja työn tuloksista nautiskellen. Miten jostain niin mitään sanomattomasta voikaan kuoriutua jotain niin hienoa ja kaunista. Tykkäsin! Sitten tuli kylmät ilmat ja kaikki meni pieleen..
Mystiset ontumiset alkoi taas. Ensin Lotta oireili vain hieman ja välillä näytti jopa hieman paremmalta, ja toivoa toipumisesta oli. Koitettiin erilaisia kengityksiä, lääkekuureja, hierontaa, lepoa - ihan kaikkea! Kaikesta tästä huolimatta tilanne, ensin pysyttyä samana, lähti kuitenkin huononemaan. Vauhdilla. Olin jo valmis hyväksymään tosiasian, että ratsuksi minun urheasta ponista ei ehkä enää olisi. Mutta päätöksen tekeminen, mitä nyt, tuntui niin kovin vaikealta ja raskaalta.. Omaksi helpotuksekseni teki Lotta tämän päätöksen minun puolestani. Kun pikku hiljaa pilke ja hyväntuulisuus silmistä hiipui ja jopa matka tallista tarhaan taittui kivusta onnahdellen, tiesin että oli aika päästää ystävä tähtien joukkoon taivaalle.
