Sitähän sanotaan, että se enstemmäinen kolmannes olis se kaikkeista kriittisin ja kun sen yli pääsee ni voi huokasta helpotuksesta. Voin vakuuttaa, että oli elämäni pisimmät kolmisen kuukautta. Ja huokailin. Useasti. Peräjälkeen. Pääasiassa paperipussiin..
Alkuun olin aivan varma, että voimakkaan pahoinvoinnin seurauksena vahingossa oksennan koko Pirpanan pihalle. Kun neuvolan-tätskä oli vakuuttanut tämän olevan mahdotonta, ni onnistuin saamaan jonkun megaluokan flunssan ja seuraavassa hetkessä pelkäsinkin jo että hän ulostautuukin ihan ennen aikojaan sen hitollisen yskinnän seurauksena. Noh, niinkään ei kuulemma oo koskaan kelleen käynyt, eh. Mut hei, ei kysyvä tieltä eksy! Kahdesti ehdein soittamaan jo ihan acutan päivystykseenkin asti, koska totta hitossa meikäläinen kuuluu niihin odottajiin "joilla saattaa esiintyä pientä tuhrumaista verenvuotoa alkuraskaudessa". (Ja tietenkään kellään lähipiirissä ollu omassa raskaudessaan esiintyny vastaavaa niin oli hyvä siittä sitten kehitellä semmonen keskisuuri paniikki/ressi/pakokauhu. Ja mikä hemmetin määritelmä on tuhrumainen??!)
Kyllä siitä aidosta helpotuksestakin on huokaistu, samalla kun pyyhittiin Tulevan Iskän kanssa onnenkyyneleitä silmäkulmista. Raskausviikolla 12 käytiin ekassa ultrassa, siellä se pieni ihme polski ja touhasi menemään <3 Siinä hetkessä kaikki jotenki konkretisoitu ja se tuntu aivan mahtavalta!!! Meistä oli tulossa ihka oikiat vanhemmat, iskä ja äiskä. Ja sillä samalla saatanan sekunnilla se sama järjetön huolen määrä, menettämisen pelko ja ne kaikki mitä jos-ajatukset iski vielä vahvempana (jos mahdollista) kuin sillon alun alkaen. Miten voikaan olla samaan aikaan niin äärimmäisen onnellinen ja hitokseen kauhuissaan?!
Noh, toiselle kolmannekselle kuitenkin päästiin, jeij! Ihan hirviän pitkään en kerenny pomppimaan tasajalkaa ja tekemään kärrynpyöriä, ku kas, alko supistelemaan, Ja ihan siinä määrin, että sain hetkeni hemmoteltuna prinsessana ja käskystä "sai" maata sohvalla jonnin aikaa tekemättä mitään. Tästä en kuitenkaan, yllätys kyllä, ehtiny kehitellä sen suurempaa draamaa. Oli tuossa vaiheessa ihan tarpeeks ressintynkää Talonostoyritys vol 1:sen tiimoilta, notta ei päähän enää mahtunu enempää synkkiä ajatuksia, onneks.
Oikeastas tää toinen kolmannes suju supistuksia (ja talokauppoja suoraan helvetistä) lukuunottamatta melko mukavasti. Jonkun ihan pikkiriikkisen paniikin onnistuin aikaansaamaan kun kävi ilmi että ollaan vauvvelin kanssa eri veriryhmää ja ilmeisesti sillon on mahdollista että alan muodostamaan vasta-aineita vauvvelia vastaan, Onneks tähän kuitenkin on olemassa Anti D-suojarokote, joten vaaraa moiseen hyljintään ei pitäis tiämmä olla. Mutta hyvä oli kuitenkin pieni hepuli aiheesta ottaa!
Viimeselle kolmannekselle lähettiinki tyylillä! Piipaa-kyydityksellä pää verta vuotaen. Koskaan en oo pyörtyny, mut kerta son se enstemmäinenki. Ei mikään järin miellyttävä kokemus yhtäkkiä herätä lattialta pää auki ilman minkäänlaista käsitystä et miten sinne vaakatasoon on päädytty ja ennenkaikkea onko vauvalla kaikki hyvin. Säikähdyksellä selvittiin, mutta voin kertoo että siittä eteenpäin on tehty aika pikkutarkkaa kirjanpitoa Pikku Pirpanan liikehdinnöistä.
Eikä sen kirjanpidon pitäminen varsinaisesti ainakaan laantunut kun sain riesakseni aivan helvetillisen kutinan ja sen johdosta raskaushepatoosi-epäily. Maksa-ja sappiarvot kuitenniin pukkas priimaa ja kutinan laukaisijaksi todettiin puhdas ressi. Siis ressiä? Minulla? Ai mistä muka??!
Kaikessa ihanuudessaan ja kamaluudessaan, eihän tätä mihinkään silti vaihtais <3 Kyllä sitä raapii ittensä vaikka vereslihalle tai oksentaa aamusta iltaan, jos se Pienen Nyytin saaminen tähän maailmaan sen vaan vaatii. Mutta olis kyllä ehkä huomattavasti siedettävämpää (tai ressittömämpää/vähemmän pelottavaa) jos elelis aikaa ennen googlea..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti