Ihana kamala raskaus.

Kun siihen raskaustestiin viimein piirtyi se toinenkin viiva, oli se ehdottomasti paras tunne ikinä. Olis tehny mieli kuuluttaa ilosanoma koko kansalle <3 Kukaan, EI KUKAAN, ollut kuitenkaan kertonut että se aivan JÄRJETÖN HUOLEN MÄÄRÄ alkaa tasan siittä hetkestä kun sen tikun iskee sinne kultasen suihkun alle..

Sitähän sanotaan, että se enstemmäinen kolmannes olis se kaikkeista kriittisin ja kun sen yli pääsee ni voi huokasta helpotuksesta. Voin vakuuttaa, että oli elämäni pisimmät kolmisen kuukautta. Ja huokailin. Useasti. Peräjälkeen. Pääasiassa paperipussiin..
Alkuun olin aivan varma, että voimakkaan pahoinvoinnin seurauksena vahingossa oksennan koko Pirpanan pihalle. Kun neuvolan-tätskä oli vakuuttanut tämän olevan mahdotonta, ni onnistuin saamaan jonkun megaluokan flunssan ja seuraavassa hetkessä pelkäsinkin jo että hän ulostautuukin ihan ennen aikojaan sen hitollisen yskinnän seurauksena. Noh, niinkään ei kuulemma oo koskaan kelleen käynyt, eh. Mut hei, ei kysyvä tieltä eksy! Kahdesti ehdein soittamaan jo ihan acutan päivystykseenkin asti, koska totta hitossa meikäläinen kuuluu niihin odottajiin "joilla saattaa esiintyä pientä tuhrumaista verenvuotoa alkuraskaudessa". (Ja tietenkään kellään lähipiirissä ollu omassa raskaudessaan esiintyny vastaavaa niin oli hyvä siittä sitten kehitellä semmonen keskisuuri paniikki/ressi/pakokauhu. Ja mikä hemmetin määritelmä on tuhrumainen??!)

Kyllä siitä aidosta helpotuksestakin on huokaistu, samalla kun pyyhittiin Tulevan Iskän kanssa onnenkyyneleitä silmäkulmista. Raskausviikolla 12 käytiin ekassa ultrassa, siellä se pieni ihme polski ja touhasi menemään <3 Siinä hetkessä kaikki jotenki konkretisoitu ja se tuntu aivan mahtavalta!!! Meistä oli tulossa ihka oikiat vanhemmat, iskä ja äiskä. Ja sillä samalla saatanan sekunnilla se sama järjetön huolen määrä, menettämisen pelko ja ne kaikki mitä jos-ajatukset iski vielä vahvempana (jos mahdollista) kuin sillon alun alkaen. Miten voikaan olla samaan aikaan niin äärimmäisen onnellinen ja hitokseen kauhuissaan?!

Noh, toiselle kolmannekselle kuitenkin päästiin, jeij! Ihan hirviän pitkään en kerenny pomppimaan tasajalkaa ja tekemään kärrynpyöriä, ku kas, alko supistelemaan, Ja ihan siinä määrin, että sain hetkeni hemmoteltuna prinsessana ja käskystä "sai" maata sohvalla jonnin aikaa tekemättä mitään. Tästä en kuitenkaan, yllätys kyllä, ehtiny kehitellä sen suurempaa draamaa. Oli tuossa vaiheessa ihan tarpeeks ressintynkää Talonostoyritys vol 1:sen tiimoilta, notta ei päähän enää mahtunu enempää synkkiä ajatuksia, onneks.
Oikeastas tää toinen kolmannes suju supistuksia (ja talokauppoja suoraan helvetistä) lukuunottamatta melko mukavasti. Jonkun ihan pikkiriikkisen paniikin onnistuin aikaansaamaan kun kävi ilmi että ollaan vauvvelin kanssa eri veriryhmää ja ilmeisesti sillon on mahdollista että alan muodostamaan vasta-aineita vauvvelia vastaan, Onneks tähän kuitenkin on olemassa Anti D-suojarokote, joten vaaraa moiseen hyljintään ei pitäis tiämmä olla. Mutta hyvä oli kuitenkin pieni hepuli aiheesta ottaa!

Viimeselle kolmannekselle lähettiinki tyylillä! Piipaa-kyydityksellä pää verta vuotaen. Koskaan en oo pyörtyny, mut kerta son se enstemmäinenki. Ei mikään järin miellyttävä kokemus yhtäkkiä herätä lattialta pää auki ilman minkäänlaista käsitystä et miten sinne vaakatasoon on päädytty ja ennenkaikkea onko vauvalla kaikki hyvin. Säikähdyksellä selvittiin, mutta voin kertoo että siittä eteenpäin on tehty aika pikkutarkkaa kirjanpitoa Pikku Pirpanan liikehdinnöistä.
Eikä sen kirjanpidon pitäminen varsinaisesti ainakaan laantunut kun sain riesakseni aivan helvetillisen kutinan ja sen johdosta raskaushepatoosi-epäily. Maksa-ja sappiarvot kuitenniin pukkas priimaa ja kutinan laukaisijaksi todettiin puhdas ressi. Siis ressiä? Minulla? Ai mistä muka??!

Kaikessa ihanuudessaan ja kamaluudessaan, eihän tätä mihinkään silti vaihtais <3 Kyllä sitä raapii ittensä vaikka vereslihalle tai oksentaa aamusta iltaan, jos se Pienen Nyytin saaminen tähän maailmaan sen vaan vaatii. Mutta olis kyllä ehkä huomattavasti siedettävämpää (tai ressittömämpää/vähemmän pelottavaa) jos elelis aikaa ennen googlea..

Koska ei kai niitä ratsuja ratsastamalla tehrä..?!

..ainakaan kovin vikkelällä aikataululla. Niimpä ajattelin vauhdittaa asiaa vähän ja ilmotin Veeruskan muodonmuutosleikkiin! Jeeeee! Seremoniamestarina kukas muukaan kun meitsi ihan itte.

Ja arpaonninen muuttuja..

Luovuus on kyllä kaunis asia, harmi vaan että meitsillä son enempiki piilevänä kykynä. Erittäin piilevänä.. Mutta siis innokkuuttahan piisaa! Ja ei kai ku tuumasta toimehen.

Tämä puoli meni mielestäni vielä aika hyvin.

Ihanko kirurgin kärellä tehty, ha!

Hmm, mikä meni pieleen?!?

 Tämä tässä on syräin, eh.

Noin, valmis! Se mikä minua lohduttaa suuresti, on se että kättensä jäljen voi aika helposti laittaa piiloon, tuolla lailla.

 Selvästi tyytyväinen asiakas.

Semmosta. Picasso kiittää ja kuittaa. Seuraava hevospäivitys sitte heti ens keväänä kun kehtaa kaivaa Tamman loimien alta. Sillai kai!

Verushka

Niin se koitti hetki kun perheemme vahvistui jälleen yhdellä Karvajalalla lisää, vaikkei hei IKINÄ enää pitäny. Noh, hupsista saatana!
Puolustukseksi sanottakoon, että suomenhevosesta moon kyllä aina haaveillu ja mitäs muuta sitä ponityttö isossa oudossa kaupunkissa ku hevostelua. Ei niin yhtikäs mitään! Joten saanko esitellä suomeneläjäeläimeni Verushka:

Tosiaan, Fionan myymisen ja Tampesteriin muuton jälkeen oli sellanen villi ajatus, että josko oikeen pitäis vähän taukoa hevostelusta. Ja pidinhän minä, melkein kokonaiset kaksi kuukautta! (..tai siis, kävinhän mä vieraitten hevoilla noin kerta viikkoon valmennuksissa, mut eihän sitä nyt lasketa kunnei net oo omeja!) Kunnes eräänä elokuisena päivänä yks nimeltä mainitsematon Viljakan Anna meni ja laitto facebookkiin myynti-ilmotuksen 5-vuotiaasta suomenhevostammasta. Kai ny kattomassa voi aina käydä..

Eniten hullaannuin luonteeseen. Verushka on niin läpeensä kiltti ja jotenkin ihan hirmusen sydämellinen. Siitä oikeen huokuu semmonen lämmin avoimuus, huomaa että hällä ei todella oo mitään pahoja kokemuksia varmaankaan juurikaan mistään. Nuorelle hevoselle tyypillisesti hän tietenkin on kovin kiinnostunut kaikesta ja kaikista, mutta sitäkin kauhian kohteliaasti. Jotenkin sitä on vanhemmiten alkanut niin pirun mukavuudenhaluseksi, ettei millään viittisi ehroin tahroin minkään päkäpään kanssa harrastaa. Ja nättikin hän on! 

Ensimmäinen ratsastuskerta oli melko vauhdikas. Veerahan on viellä kesäkuussa siis ollut täysin ravireenissä, ja tiettävät ratsastuskerrat on lähinnä kiteytynyt kokeiluihin "pitääkö selässä?joo.", "osaako laukata?joo.". Vauhdin lisäksi, hän oli/on myös kovin vino. Ratsastus oikeeseen kierrokseen tuntu lähes mahottomalta kun hevonen suorastaan kanttasi oikeella kyljellä. Mutta se mikä viehätti kovasti oli aimo annos miellyttämisenhalua ja se miten nopeasti jo yhdellä ratsastuskerralla ne töppöset pikku hiljaa alko asettumaan vähän sujuvammin sinne vattan alle.

Nyt Veera on ollut mulla aika tarkalleen kaks kuukautta, ja hän on ollut vallan ihana! Ollaan opittu jo pidäte, ja se on jännä miten näin lyhyessä ajassa voi tasapaino kehittyä niin hullun lailla. Oikealle meneminen on tottakai edelleen hankalampaa, mutta Mamma on voimistunut ihan hurjan paljon siitä mitä tilanne oli alotettaessa. Käynnissä osataan jo väistää ja ollaan opittu myötäämään kädelle. Ihan sormet syyhyää, että missä sitä ollaankaan parin vuoden päästä kun näin pienessä ajassakin jo tapahtunut vaikka ja mitä! Ans kattoo ny. 

Tekniset tiedot:

t. Verushka

'Veera, Mammukka'

Syntynyt 2009

Säkä noin 164cm

i. Liising

ei. Tähti-Vokker

Omistaja Emmi Silfver

Jalalla koreasti!

Sen lisäks, että Ruuna Reipas aka Reipa on aivan älyttömän luotto vaelluspolle ja mieletön tykki esteillä, taitaa hän myös kuviokellunnan salat heittämällä helppoon aahan asti. Se mikä heikäläisessä on ehkä parasta on se, että vaikka tää meikäläisen reenaaminen on just sitä kerran kahessa viikossa suoraan valmennukseen (Tampereelle muutto ihan hippasen säätelee näitä ratsastuskertoja Porissa, jännä!), on Reipa joka kerta ihan just semmonen mitä soli viime kerralla lopettaessa. Ja koska tää meitin nimenomainen reenaaminen on sen verran harvinaista herkkua, pitäähän siitä ottaa kaikki irti kun se mahdollisuus suodaan! Ei muutaku siis Hagnerin Kirsin valmennukseen, hoplaa!

Tärkeintähän koko hommassa on siis valmistautuminen, ja siinä jos missä moon elementissäni. Sävy sävyyn huopa&pintelit ja suihkaus shinea, homma ei voi mennä muutakun suoraan lapaan! Lopputulos näytti kutakuinkin tältä:

Harmillisesti itse valmennuksesta ei tullu napattua yhtään kuvaa, mut on tuo Kirsi vaan uskomaton nainen! Ratsastettiin alkuunsa aika rivakkaa ravia etiäppäin, Reiskaku tuppaa olemaan enemmänki hidas ja käy mieluusti vähän säästöliekillä. Sitteko oltiin saatu nopiammaks pohkeelle pyydettiin rehelliseen asetukseen, ja loppua kohden jo sekä taivuteltiin että tehtiin siirtymisiä volteilla.
Reiskasta tuli ihan hirmu mukava loppua kohden! Alko hiukan pehmiämään ensinnäkkin niskasta, ja toisekseen lähti oikeen imemään takaa kättä kohti.


Sai taas rutkasti eväitä omaan ratsastukseensa ja oli hienoa kuulla ettei sitä ihan peukalo keskellä kämmentä tuu posotettua vaikka täti vähän ruosteessa onkin! Kumpa vain sais aikataulunsa sopimaan ja pääsis jatkossakin mukaan, selvisin kuitenniin kokonaisesta 40minuutista pyörtymättä!

Poni nimeltä Bueno.

Seikkailtuani Turussa vuodet 2010-2012, jäi mun hevoskuviot pikkusen vähemmälle. Sähän voit viedä tytön pois hevosten parista, mutta et hevosia pois tytön syrämestä. Ja niinhän siinä kävi, et ku takas Poriin oltiin kotiuduttu ni hevoskuume oli siinä määrin maksimaalinen et ei auttanu vaikka tilin saldo oli vahvasti miinuksella. Hevoselläin oli saatava! Tai niinhän mä luulin..

Tässä vaiheessa mainittakoon, että olihan mulla jo olemassa ja kasvamassa minun Hevosenpentu Rinsessalapsi Fiona. Mut eihän sitä tietenkään lasketa josson vasta vauvva. Ja niinko joku viisas on joskus mulle kertonu - Horses are like potatochips, you cant have just one!

Pahaa aavistamattomana lompsein mun parhaitten ystävien ratsastuskoululle Porin Ratsastuskeskukseen, pyhänä tarkoituksena suorittaa niinkin vaativa toimenpide ku kuulumisten vaihto. Noh, kuulumisethan vaihdettiin ja kahviakin juotiin, litroittain niinku tapoihin kuuluu. Sitte mä näin sen! Soli kyllä rakkautta ensisilmäyksellä. Ja epäilemättä molemminpuolin, sen verran kiukkusta takajalkaa oli tädille tarjolla..

Tästä tietenkin vaan riemastuneena kävin haastattelemaan et mikäs humma se tämä oikeen oli hevosiaan. Ja olihan se, ensinnäkin poni ei hevoinen ja toisekseen vähän niinko MYYTÄVÄNÄ! Tai siis, eihän se sitte enää ollu. Kyllä hei joka tytöllä nyt yks poni pitää olla. Ja Bueno!!! Ei voi olla muutaku priimaa tommosella nimellä.

Bueno, eli tuttavallisemmin ihan Lotta vaan, oli sillon siis 12-vuotias juur varsastaan vierotettu äärettömän lihava ei juur paljookaan mitään osaava joutilas karvaturjake vailla sen kummempaa virkaa. Ratsastajan piti kyllä kiltisti kyydissä ja viä hei kaikissa askellajeissa, ei huono. Voiko tommosta olla ostamatta, no ei niin!

Lotta siirtyi virallisesti mun omistukseen aika tarkkaan joulukuussa 2012. Ensimmäinen ratsastuskerta oikeesti OMALLA ponilla päätty luonnollisesti meikän tekemään maneesin maaperätutkimukseen. Niin lihavaksi poniksi vaan kuule yllättävän ketterästi keräs luunsa hän, tosin soli kyllä se taidokas pukki mikä sen itse ilmalennon sai aikaan. Mahtava poni, tässä kohtaa olin viimeistänsä ihan myyty. Siinä me kerettiin muutama kuukausi opiskelemaan toinen toisiltamme, ja eksyttiin jopa muutamiin estevalmennuksiin. Oli kyllä huisia painella niitä maahankaivettuja ku ohjauksesta ollu tietoakaan, välillä osuttiin ja välillä ei. Hauskaa meillä kyllä oli aika tarkkaan aina! Ehkä hauskin kerta oli kuitenki se ku Lotta harjotteli enstemmäistä kertaa jumppasarjaa. Alkuunsa mun pikkusta palloa tietenski vähän jännätti (kuskiahan ei tietenkään yhtään), mutta päätti sitte kuitenki kokeilla onneansa. Liekö Lottaaki vähän mietityttäneen et jäädänkö mahasta (huom PONIN mahasta..) kiinni puomiin, enikeis otettiin kuitenniin hippasen varman päälle. Sen verran varman päälle, että aika montaa asiaa kerkes sen ilmalennon aikana miettimään, sen vertta korkeella käytiin. Kuski sen kolme metriä ku poni tyyty vain kahteen. Onni onnettomuudessa ymmärsin kuitenski laskeutua takas satulaan. Tai noh, onni ja onni, sen verran tömähti etten pystyny kävelemään kunnolla viikkoon. Mut ei meillä itketä, ratsastamaan pysty kuitenki melko kivuttomasti, ainaki vahvasti lääkittynä ja sehän riittää.

Jossain helmikuun huituvilla tää mun jo kovin rakkaaksi tullut liha(s)pulla alkoi kuitenki epämääräsesti onnahdella. Mitään näkyvää vammaa ei mistään koskaan löydetty ja hieronnassakaan ei mitään jumeja ollunna missään. Päätettiin jättää poni suosista vähän pidemmäks aikaa levolle ja ihmetellä sit kevväämmällä uudemman kerran. Toukokuun koittaessa tuli tämä aika, ja ei muuta ku poni tulille. Alku oli jonnin verran kankeeta, mutta aika äkkiä selvis et liike parani liikunnasta, ja kesäkuussa mun kisakiree Lottis kulki jo aivan puhtaasti!

Kesä 2013 oliki kaikinpuolin aivan huikee! Mun pulleesta ponieläimestä alko oikeesti kuoriutua aika kelpo ratsu. Päästiin pikku hiljaa mukaan estevalmennuksiin ja oli jännä huomata miten yhtäkkiä mun ajoneuvosta löyty ensinnäki ratti! Siällä met paineltiin samaan suuntaan, samaa vauhtia ja viellä samaan aikaan - huikeeta! Toisekseen, mun Bueno alko väläytellä aikasta makioita kuviokellunta-liikehdintöjä, noin niinku mitä tohon kuviokelluntaan tuolla hiekkalaatikon sisäpuolla tulee. Erehdyttiin jopa mukaan muutamaan kouluvalmennukseen, eikä saatu edes porttikieltoa! Oltiin liekeissä.

Kesä ja syksy meni ihan ekstaasissa, ja työn tuloksista nautiskellen. Miten jostain niin mitään sanomattomasta voikaan kuoriutua jotain niin hienoa ja kaunista. Tykkäsin! Sitten tuli kylmät ilmat ja kaikki meni pieleen..

Mystiset ontumiset alkoi taas. Ensin Lotta oireili vain hieman ja välillä näytti jopa hieman paremmalta, ja toivoa toipumisesta oli. Koitettiin erilaisia kengityksiä, lääkekuureja, hierontaa, lepoa - ihan kaikkea! Kaikesta tästä huolimatta tilanne, ensin pysyttyä samana, lähti kuitenkin huononemaan. Vauhdilla. Olin jo valmis hyväksymään tosiasian, että ratsuksi minun urheasta ponista ei ehkä enää olisi. Mutta päätöksen tekeminen, mitä nyt, tuntui niin kovin vaikealta ja raskaalta.. Omaksi helpotuksekseni teki Lotta tämän päätöksen minun puolestani. Kun pikku hiljaa pilke ja hyväntuulisuus silmistä hiipui ja jopa matka tallista tarhaan taittui kivusta onnahdellen, tiesin että oli aika päästää ystävä tähtien joukkoon taivaalle.

Ponityttö vaeltamassa.

Kauniita maisemia, linnun laulua, loputtomia hiekkateitä, hevosen kavioiden kopsetta, rentoutunut mieli ja hyvää hevosmielistä seuraa. Näistä mielikuvista oli mun vaellus tehty, vaan kuinkas sitte kävikään..

Matkaan startattiin lauantai ehtoosti 7.9. yön pimeinä tunteina. Tai noh, oikeastas met pakattiin kyllä hevoset ja loput tavarat traileriin ja kelloki oli vasta jotain kahdeksan illalla, eikä siis pimeyskään viellä ollu kerenny lankeemaan, mutta siis taivallus oltiin joka tapauksessa saatu alkutekijöihin. Pientä jännitystä saatiin jo heti alkumetreillä ku oltiin molemmat uljaat vaellusratsumme sullottu traileriin vain todetaksemme, että kah, mein renkaissa saattaa olla iihan hippasen naftisti tota ilmaa. Siis mitä, Moa-ardenneriko muka painais enempi ku mein viimeks trailerilla kuskattu poni, käsittämätöntä?! Hätä ei ollut onneks minkään näkönen, ei muuta ku varovasti ajaen tien toiselle puolen Nesteelle ilmaa lisäämään ja matka saatto alkaa.. Perille Leväsjoelle saavuttiin ihan aikataulussa muutama tunti suunnitellusta jäljessä, ei muutaku hevoset talliin voimia keräämään ja itekki yöpuulle.

Sunnuntai aamulla 8.9. kello kuuden aikaan kävi neiti aika (vai oisko ollu peräti rouvva) herättelemässä aamupalalle, jonka jälkeen suunnattiin talliin ja se todellinen vaeltaminen oli valmis alkamaan. Reissuun meitä siis lähti minä-Ruuna Reipas Reiskalla, Mari-Moalla, Heta-Säpinällä ja Minna-Bertalla. Ensimmäinen varsinainen etappi oli Sammin Ratsutila jonne matkaa se rapiat 20km. Matka lähti käyntiin hyvin ja maisemat oli oikeesti ihan huikeita, ihana hämynen sumu ja nouseva aurinko jäi kyllä mieleen. Hepat oli virkeitä ja ihana Mammutti-Moa viihdytti meitä omilla reittivalinnoillaan. Ei ollu ihan yks eikä kaks kertaa ku täydestä laukasta ja jonon PERÄSTÄ Mommuska päätti yhtäkkiä kääntyä vasemmalla. Se, että lähtikö sinne vasemmalle tienhaara vai ei, oli Moalle ihan yhden tekevää. Kyllä sillä massalla ny yhen polun raivaa vaikka mimmoseen lepikkoon. Moa myöskin yritti äärimmäistä tarkkuuta vaativaa tehtävää, nimittäin kakkaamista laukka-askeleen tahtiin, tässä kuitenkaan onnistumatta. Siitä seurauksena yksi irronnut etukenkä. Ei muutaku kenkä reppuun ja kädet kyynärpäitä myöden ristiin että saadaan joku kenkittäjä jostain päin suomea lahjottua meidän määränpäähän naulaamaan popo takas paikoilleinsa. Onneks Moa on suurimman osan elämästään viettäny täysin kengättä joten sen kaviot on lähes teräksisen kestävät, ja matka siis saattoi jatkua.

Sammiin saavuttiin aikataulussa. Hevoset saivat ansaitun lepohetken ruohotarhoissa ja ratsastajat pääsivät paikkailemaan ensimmäisiä hiertymiään. Ja mikä parasta, päästiin nauttimaan aivan mieletön lounas! Järki koitti huutaa että rauhotu ny hyvä mies, mutta oon aika ääreishyvä tossa järjen äänen ingnooramisessa. Ruokapöydästä lähdettiin siis lähinnä pyörien eteenpäin..Huoltomies numero 1 saapui myös paikalle noutamaan tätien ylimääräset vaatteet ja tuomaan vähän matkavirvokkeita(energiajuomaa!) sekä muuta tarpeellista mikkä innostuksissamme oltiin unohdettu. Siinä ku tuskan hiki otsalla koitin lyllertää Reiskaa takas tarhasta ja kammeta tätä massaa ratsaille, ni kävi kyllä mielessä et oliko sitä ruokaa ihan pakko mätätä kiduksiinsa niin paljon..(Muttaku soli NIIIIN HYVÄÄ!!!) Tässä kohtaa matkaa mulle oli myös jo valjennu minichapsien tarkotus, tai mä ainaki oletan et jos mulla olis ollu jaloissa semmoset sitä laastaria sinne pohkeisiin olis saattanu kulua vähän vähempi. Mut hei, se joka leikkiin ryhtyy se myös leikin kestäköön!

Matkaa siis jatkettiin lepposissa merkein. Aurinko paistoi ja lämmintä piisas. Eikä tarvittu ko muutama kilometri ni tuskanvirnekki muuttu jo pikku hiljaa takas hymyksi. Onneks kaikkeen tottuu, myös hiertymään perseessä(kin!). Tosin tässä vaiheessa olin viälä autuaan tietämätön mitä seuraavaksi olisi luvassa. Tän etapin nimeks oltiin kauniisti ajateltu Satumetsä. Ihana hämynen kangasmetsä, just sellanen missä keijjut ja menninkäiset asus, jos niitä siis asuis jossain muuallaki ku disneyn piirretyissä (ja asuuhan niitä, varmana.). Todellisuudessa me oltiin juuri laskeuduttu Maanpäälliseen Helvettiin. Ja ei, nyt en kyllä väritä totuutta yhtään! Meinaan se ketä ja mitkä tässä metsässä noin niinku oikiasti asusti, oli hirvet. Eikä ne hirvetkään mitään, reppanat oli jo viimeistään aamulla kuullu meidän starttaavan matkaan ja olivat siis itekki ottaneet jalat alleen jo varmaan viikko sitten. Mut näät niitten ylimmät ystävät (lue:HIRVIÖKÄRPÄSET) onki vähän hitaampaa sorttia. Ja niitä meinaan riitti! Ilmeisesti me jotenki Ruuna Reippaan kanssa oltiin viellä jollain sorttia ääreishirveitä koska jossain kohtaa en enää tienny mistä niitä nyppis irti koska niitä oli meissä ihan KAIKKIALLA. Niin lähellä hulluuden rajaa en oo koskaan elämässäni käyny. Niitä perkeleitä ryömi perseessä, satulan alla, kypärän alla, perseessä, hännässä, harjassa, kaulassa, perseessä, omassa kaulassa, siis ihan joka paikassa. Ja kunnei ne saatanat edes kuollu millään! Oon aika varma et Jack Nicholson on valmistautunu roolisuoritukseensa Hohdossa juurikin näitten Pikku Saatanoiden keskellä.. Sitä riemun määrää kun se autuaallinen "Satumetsä" vihdoin päätty. Niin onnellinen autotien näkemisestä en oo sitten ollu koskaan. Jos sitä liikennettä olis ollu yhtääkään vähempi ni olsin varmaan heittäny omatki vaatteet ketoon, mutta tyydyin kuitenkin vaan riisumaan Reppanan Ruuna Reippaan satulasta ja nyppimään huovasta ja satulan alta enimmät kolmisenkymmentä Helvetinhyönteistä. Ei muutaku hymy pyllyyn ja takas matkan tekoon!

Nää viimoset rapiat kymmenisen kilsaa meniki jo sitte oikeesti riemukkaissa merkein. Ja vauhdikkaasti. Järkeiltiin et jos niinko koitettais juosta aina nuita hirveitäkärpäsiä karkuun jos niitä jostain ilmestyis, ja ilmestyihän niitä. Ei kuitenkaan onneks ihan semmosta armeijjaa mikä meihin iski siellä Maanpäällisessä Helvetissä. Vauhtia ei siis loppumatkasta puuttunu ja sekös sai meikän sisäsen (ja ikuisen) ponitytön sarvet nousemaan päähän. Ruuna Reipas kun on joskus hamaassa menneisyydessään toimittanut myös Ravuri Reippaan virkaa, pakkohan sitä oli koittaa et nouseeko se jalaka vielä ja jos nousee ni kuinka tiuhaan. Jumansviu, noushan se! Sieltä me jonon hänniltä lähdettiin (ja siis näät muut siis laukkas minkä kintuistaan pääsi!) ja ei muutaku jonon ohi ja keulille. WAU! Ihan huikeeta! Tässähän pitää seuraavaks ajaa monte-kortti ja lyödä vielä rahoiks. Rinta rottingilla saavuimme siis päämääräämme jonon keulilla, minä ja ratsuni Ravikuningas Erikasson. Ennen hevosten vapauttamista (aidattuun) luontoon, nypein viellä sen 130 Pikku Perkelettä mun Uljaan Ratsuni puosta.. Kyllä hei hirviä käy vähän sääliks!

Hevoset kun oltiin saatu hoidettua, ei muutaku sauna tulille ja murkinaa pöytään. Kyllä vaan meinaa taas tunsi elävänsä ku sai upottaa rakkonsa ja hiertymänsä veden alle. Nooh, kipu on vaan mielentila. Ilmeisesti myös tämmönen vaeltaminen sekottaa heikon ihmismielen ihan totaalisesti, koska löysin itseni jossain vaiheessa myös järvestä?!? Sairasta! Pohjimmaisena ajatuksena tais olla että hukutan net loput hirviökärpäset sinne hyytävään luonnonveteen, mut erikoiset ihmiset vetää näjemmä myös erikoisia ötököitä puoleensa. Ennen nukkumaanmenoa päästä siis löytyi todistetusti ainakin yksi elävä möttiäinen.

Aamulla päällimmäisenä ajatuksena "Mikä hitto saa ihmisen osallistumaan vaellukselle??!!". Kropasta ei löytyny yhtään kohtaa joka ei olis ollu a) rakolla b) vereslihalla c) mustelmalla d) ihan helvetin kipeenä. Oli taas huumorintaju kukkeimmillaan. Tilannetta ei lohduttanut yhtään tieto et kotimatkaa olis vaan enää semmoset 20kilsaa jäljellä.. Kyllä elämä on ihmisen parasta aikaa!

Ei muuta ku uljaat ratsut valjaisiin ja mammat tulille. Alkumatka kulki aika vaisuissa merkeissä, mut matkan taas edetessä alko hommat luonaamaan. Ruuna Reipas aka Erikasson anto taas täti-ihmiselle vähän elämyksiä, eikä tädillä siis ollu yksinkertasesti muuta vaihtoehtoja ku vähän hymyillä. No okei, hymyilin aika paljon. Paluumatka muutenki tuntu sujuvan kovin joutusaan. Kutakuinkin puolessa välissä pysähdyttiin yhdelle laavulle evästauolle. Ei muutaku pollet kiinni puuhun ja mammoille makkaraa. Ja kahvia! En meinaa muista koska olis kahve ollu niin komiaa, omnom!

Hiukan laitto irvistään ku piti taas kammeta jo niin hirmu kovia kokenu takapuoli takas satulaan, mut hei, periksi ei anneta! Ja toisaalta, jos takas kotia halus ni ei ihan hirveenä ollu vaihtoehtoja.. Mut voin kertoo et tuli meinaan kevytistunta tutuks viimesen 10kilsan aikana! Onneks loppumatka oli suurimmilti osin ihania laukkasuoria, tai siis meille kuninkaalisille tiätty ihaneita hiittisuoria, joten takas lähtöpisteessä oltiin tuossa tuokiossa. Päästettiin meitin huippuaki huipummat vaelluspollet viellä hetkeks laitumelle ennenku pakattiin net autoon kotimatkaa varten. Tässä välissä oli oiva hetki juoda viä se muutama pannullinen kahvetta ja laskea rakot kropasta. Ja niitähän riitti..

Kokonaisuudessaan retki kaikessa kamaluudessaankin oli ihan mieletön! Ehkä parhainta seuraa ikänä, ihan huikeita maisemia ja ennenkaikkea kokemuksena aika varmasti unohtumaton. Hyvässä ja pahassa. Nii, kuviahan molin suunnitellu ottavani vaikka kuinka ja monta, mut siis mulle valkeni vasta siinä kohtaa ku puhelimen akku tuuttas finaalia et eihän siellä meen majapaikassa mitään sähköä oo. Et kuvat jääköön jokasen oman mielikuvituksen varaan. Mut siis jahka vaan aika kultaa muistot ni ehdottomasti uudestaan! Oli huisia. Sitäpaitti, eipä oo hei ennen tarvennu laittaa rakkolaastareita takapuoleen. Sitä jos jotain mä kutsun unohtumattomaks kokemukseks.

Elämäni koira.

Kirka, fiinimmältä nimeltään Sinibin Fifi Babizin, haettiin joulukuussa 2011. Se oli justiinsa se talvi ku aatonaattona sato vettä ku esterin puosta ja lunta löyty pelkästäs meijjän olkkarista ku Kiril laitto vähän sisustusta uuteen malliin suolestamalla sohvan koristetyynyt. Oli myös äärettömän helppoa yrittää "selittää" 7viikkoselle lyhytkarvaselle nahkamasulle et ku tänne ulos jäätävään vesisateeseen ja märkään nurmikkoon on oikeesti ihan tosi nastaa tehä pisut ja kakkit ku äiskääkään ei viluta yhtään - ketutuksesta puhumattakaan.. Enstemmäisen kuukauden Kirka olikin sitä mieltä, että se olkkariin kannettu häkki tuli ku tilauksesta täyttämään Pikku Herran tarpeet, ja tarpeita se todella sisälsi. 

Marsunpoikanen noin 2viikkosena

Nimivalinta tän kaiffarin kohdalla ei olis voinu enää enempää nappiin osua. Ekalla rokotuskäynnillä ei varmasti kelleen koko rakennuksesta jääny epäselväks et täällä ollaan! Ääni tuli avattua ihan kerran jos toisenkin, ja tänä päivänä automatkoilla menee jo koko Kirkan tuotanto sekä muutama cover-versioki jos auto sattuu pysähtymään. En siis ihmettele yhtään miksi staffia kutsutaan koiramaailman satakieleksi.

"RÖH RÖH!"

Roduksi, joka tykkää mieluusti käyttää paljon leukojaan ja purukalustoaan, Kirka on äärettömän vähän saanu elämänsä aikana tuhoja aikaseks (näitä sohvatyynyjä lukuunottamatta). Noin niinku irtaimistossa mitattuna ainakaan, fyysiset tuhot onki toista mittaa.. (KYLLÄ, 20kiloa lihasmöykkyä varpaalla tai vauhdilla pallean päälle tömähtäneenä tekee kipeää!) Tosin Herralle on koitettu keksiä paljon muita, huomattavasti suotuisampia, tapoja purkaa energiaansa ja tuhoviettiään mm. aktiivipallolla ja tyhjillä maitotölkeillä. Myös koirakoulussa käytiin loistamassa ja hämmästelemässä miten älykkääksi mun pikkanen possukka osottautukaan. Nyttemmin ollaan oltu vähän saamattomia sillä saralla..

Kirka kyllä oppii ja opettelee mielellään, ja sen kanssa on mukava puuhastella, haasteena tuppaa vaan aina välillä olemaan että ennenko kerkee sanomaan mitä tehdään ni son jo esittäny koko repertuaarinsa ja vähän päälle. Keskittymiskyvyssä on meillä molemmilla viellä jonnin verran reenattavaa. Tosin iän karttuessa, ja pallien jäädessä eläinlääkärin leikkauspöydälle, on Kirka kyllä pikku hiljaa kasvattanut korvat päähänsä. Myös se on helpottanut opin perille menoa selkeästi.

The Gremlins

Rotuna staffi on mitä mainioin. Ja ilmekkäin! Tän koiran tuhannesta ja yhdestä ilmeestä ei oo kovin vaikea ummikonkaan ymmärtää mitä veijjarin mielessä milloinkin liikkuu. Toki mun silmää on aina miellyttäny kaikki lyhytkarvaset ja ns.rumat lihaksikkaat koirat ja staffi on näistä mun mielestä yks terveimmistä vaihtoehdoista. Vähän niinku bokseri mut kuonolla ja kätevässä kerrostaloon menevässä kompaktimmassa koossa. Energiaaki sillä on enemmän kun yhdessä kylällisessä, joten pitkät päivät tallihommissakaan ei ota voimille. Kovin ne toiset väitti ettei tää malli juur osais haukkuakkaan, mut sen ne kyllä unohti kertoa Kirkalle.. Ja siis, niinko moni mulle on ystävällisesti muistanut mainita, niin tappajakoira tää on ehdottomasti!!! Kirka ainaki on tappanu lukemattoman määrän leluja ja pahoin pelkään et tää luku tulee pysymään noususuhdanteisena.

Ehkä söpöintä ikinä!

Niinkuin kai tiämmä jokaisessa rodussa, myös staffeista löytyy jonkun verran niitä ns epäkurantteja malleja. Jollekkin se maanantai-kappalekki on mentävä.. Sen minkä Kirka mahtavalla luonteellaan päihittää monet, se valitettavasti monessa määrin terveydellään häviää. Rakenteeltaan Kirka on ehkä sporttisempi mitä monet muut tahverot, pikkusen turhan korkea ja pitkäjalkanen, ehkä jopa hivenen liian pitkän mallinen. Mikä toivottavasti edesauttais sitä että kropaltaan toi karvakuono pysyis ehjänä. Se mikä Kirkassa "mättää" on sen allergiat ja atooppisen sorttinen iho. Tällä hetkellä tilanne on mahtava ja ollaan pitkän aikaa saatu pidettyä kutinat kurissa ja elämänlaatu kohdillaan (ja ilman kortisoonia, jee!). Mutta tää on sellasta päivittäistä taistelua ja tilanteen seuraamista. Kaikista allergian aiheuttajista ei olla selvillä ja kaikkiin ei pysty mitenkään vaikuttamaan (esim märkä asfaltti, märkä ruohikko, ulkona kun kerran on käytävä satoi tai paistoi..), joten päivä kerrallaan siis mennään ja tilanteen mukaan hoidetaan jos tarvetta. Mut toivoa vaan sopii et tilanne pysyis yhtä stabiilina mitä son viime kuukaudet ollut.

"Kato mä lennän taas, meen läpi seinän..!"

Koirana Kirka on ihan loistava. Sen elämänasennetta ei voi ku ihailla. Kirka rakastaa kaikkia ja kaikkea, ja sen positiivinen hösääminen kaikessa rasittavuudessaankin saa lopulta hyvinkin huonon tuulen AINA käännettyä rutkasti paremmaks. Ei oo viellä tullu vastaan sellasta päivää ku tätä pallopäätä ja sen toimintaa ei olis päässy nauramaan vähintäis kerran. Osaa tää toki olla myös joskus hippasen raskas. Kirka on näemmä seurakoira, ja hää ottaa hommansa vakavasti. Jos sä meet vessaan, Kirka on siellä. Jos sä meet suihkuun, Kirka on siellä. Jos sä kävelet keittiöstä olkkariin, Kirka tepsuttaa perässä. Kun sä kokoot Ikean kalusteita, Kirka ojentaa ruuvvimeisselin. Tai syö sen, mut enikeis, hää on messis!   

"Moi, moon Kirka! Pääseekö kylään?"

Toisia se siis vihastuttaa, toisia ihastuttaa. Jotkut se saa ärsyyntymään, useimmat nauramaan. Kirka on siis tunteita herättävä kaveri, niinku kaikki suuret persoonat on. Mulle Kirka on yksinkertasesti rakkainta maailmassa. Yhdessä me on koettu paljon iloja, jonkun verran suruja, muutama mullistava elämänmuutos ja kaikkea siltä väliltä. Ja yhdessä me on päätetty tätä taivalta tassuttaa myös jatkossa vielä moooonta moooonta vuotta..